Olen pikku tytöstä saakka tykännyt kirjoitella päiväkirjoja, mutta aikuisiällä tunnen, että en enää varjele ja piiloittele niiden sisältöä muilta, vaan kaipaan sitä, että kirjoitukseni ovat näkyviä. Ajatusten sanoittaminen puhdistaa omaa mieltäni, mutta suurin syy miksi niitä kirjoittelen on, että toivon omista ajatuksistani mahdollisesti jonkun muunkin saavan oivalluksia omaan elämään.
Kerroin viime blogissani, että jaksotan viime postauksen kahteen osioon, jotka käsittelivät omaa sisäistä ääntä ja myös muun muassa itsetuntoa. Omaa sisäistä ääntäni parhaiten kuuntelen nykyään kehon viesteillä, ja hyvin herkästi olen tietoinen sen moninaisista vaihteluista. Liittynee suuresti kaikkiin haasteisiini ja niistä saatuihin oppeihin, mitä tämä blogikin pitää sisällään. Aiemmin häpesin tätä seuraavaa isoa aihetta, josta tulen teille kohta kirjoittamaan, mutta nykyään otan sen suurena voimavarana ja varantona.Haluan jopa olla auttamassa muita asian kanssa painivia <3
Ajatus tähän kaksi osaiseen blogiini oikeastaan kimposi mielen päälle viime kertaisten Life coach- lähipäivien aikana, jolloin käsittelimme koulutuspäivissämme aiheeseen liittyviä asioita. Jokin minussa alkoi työstämään tätä asiaa esiin, jonka olen salassa pitänyt. Kahlatessamme rankkojakin asioita kurssilaisten kanssa lähipäivillä läpi, huomasin, että minun osalta nyt tuntuu, että miksi peittelisin enää omaa historiaani. Se mikä on ollut minua, tulee aina olemaan kokemuksena ja joka määrittelee kuka minä olen ja mitä olen.
Ajatus tähän kaksi osaiseen blogiini oikeastaan kimposi mielen päälle viime kertaisten Life coach- lähipäivien aikana, jolloin käsittelimme koulutuspäivissämme aiheeseen liittyviä asioita. Jokin minussa alkoi työstämään tätä asiaa esiin, jonka olen salassa pitänyt. Kahlatessamme rankkojakin asioita kurssilaisten kanssa lähipäivillä läpi, huomasin, että minun osalta nyt tuntuu, että miksi peittelisin enää omaa historiaani. Se mikä on ollut minua, tulee aina olemaan kokemuksena ja joka määrittelee kuka minä olen ja mitä olen.
Minulle kehon kuuntelemisen taito on hioutunut erittäin herkäksi väsyttävien elämänvaiheiden jälkeen. Kerroin aiemmissa blogeissa omista uneen liittyvistä haasteista, ja esimerkiksi unettomuusajastani, jonka väsyttämänä kehoni ei voinut hyvin. En jaksanut pitää huolta itsestäni, kunhan vain selvisin päivistä. Suuren elämän muutoksen myötä minua horjutti haasteet vauva-arjessa, niin että se ajoi minut väsymyksen partaalle. Tämän uupumuksen selätettyäni olen alkanut erittäin herkästi ohjaamaan elämääni rennompaan suuntaan, jotten palaisi arjessani loppuun, kun kumminkin tässä ollaan vastuussa muistakin kuin vain itsestään.
Mistä on taas puolestaan saanut alkunsa kokonaisvaltaisen kehon kuuntelun tärkeys ja siitä huolehtiminen,on juurtanut alun alkaen liikkeelle omasta nuoruudestani, selätettyäni syömishäiriön, anoreksian. Minä sairastin yläaste ikäisenä tämän salakavalan, kahlitsevan sairauden, joka minun tapauksessa onneksi kesti vain sen 1.5-2 vuotta. Minun mittakaavassa se on lyhyt aika, koska olen kuullut surullisia kertomuksia monen vuoden takaisista sairauskertomuksista. Tämä sairaus ajanjakso jätti minuun jälkensä ja kolhunsa, ja muistan edelleen kaikki ne tunteet, joita sairaus sai minussa tuntemaan. Suuri ero tämäpäiväisiä tuntemuksia verrattaessa parinkymmenen vuoden takaisiin on se, että vaikka tunnistan ne tunteet mitä sairaus minussa aikaansai, tiedän itsestäni sen, etten koskaan enää antaisi ajautua itseäni niin syvälle kuoppaan, kuin missä olin siinä vaiheessa. Silloin olin elämäni tämän hetkisessä mittakaavassa todella pahoinvoiva, vailla elämäniloa. Olin todella heikossa kunnossa painaessani 39 kg vähimmillään,ja omasta tilanteestani en itse ymmärtänytkään kuinka heikossa kunnossa jo olin. Jokin kumminkin kannatteli minua ja tosiaan minun tapauksessa minulla oli onnea mukana, koska sairaus ei kestänyt vuosi tolkulla.
Hyvä näin. Kyllä se kaksi vuottakin on riittävä aika kahlata mielen synkimmissä kerroksissa, ja jälkeen päin mietittynä on se todellakin vaikea ymmärtää miten ihmisen mieli voi kääntää elämän itseään vastaan? Kuinka sisäinen piru ohjaa tekemään kaikkea typerää ja hallitsematonta. Ja kuinka se pirulainen jyllää päässä niin kauan kunnes jokin "parantumiseen liittyvä napsahdus" tapahtuu omassa päässäsi. Jälkeen päin on aivan hullua edes ajatella, että se olen ollut minä, kenellä on ollut noinkin mittavia huolia elämässään. Jotenkin niin kaukaa haettua verrattuna siihen miten annan elämän minua nyt viedä eteenpäin.
Sairaus ylläpiti minun elämää ja hallitsi minua niin kauan kuin se minussa jylläsi, kunnes jotain tapahtui ja minä aloin hallitsemaan sitä. Askel kerrallaan, päivä päivältä aloin vahvistumaan, ja muistelen että kun tunsin olevani täysin terve, tiesin etten anna enää koskaan minkään tilanteen/ kenenkään/ koskaan horjuttaa itsetuntoani niin, että romahdan tuohon tilaan uudelleen. Parantumisen jälkeiset tuntemukset ovatkin olleet suuria oivalluttavia herätyksiä elämässäni, ja ne ovat kannatelleet minua muissakin suurissa vaikeuksissa eteenpäin. Jollainlailla tarkasteluani elämääni taaksepäin, minusta on alkanut tuntua, että minulle juuri on "täytynyt" puhjeta syömishäiriö, jotta voin kestää vuosien päästä tulevaa unettomuutta, esimerkiksi. Kuinka olisin aikuisiällä pienten lasten kanssa pärjännyt, jos minulle olisi nyt vasta puhjennut noin suuri mielenterveydellinen vaiva kaikkien surullisten vaiheiden jälkeen. Toisinaan olen aina kokenut olevani jollain tapaa herkempi aistimaan kaikkea, joten ehkä nyt vaan asia on näin, että herkempi nappaa kaikkea opittavaa. Jokatapauksessa lujuutta olen saanut vuosien varrella rutkasti lisää!
Sairaus sai minut piilottelemaan, salailemaan ja jopa valehtelemaan syömisiäni. Syömishäiriö kontrolloi jokaista suupalaani, ja liikkuminen oli pakonomaista puurtamista. Myös suorittaminen ja kaikenlainen tekeminen energian kulutus mielessä, sai minut ajattelullaan hulluuden partaalle. Mielen hallintaa ei ollut olemassakaan, koska se oli vääristynyt. Jos minulle sanottiin, että "kamala kun sinä olet laihtunut", myhäilin itsekseni ja koin sen hyvänä palautteena. Silloiset sosiaaliset suhteet kapenivat entisestään, ja olin yksin sairauteni kanssa. Minulla oli paha olla. Jouduin jossain vaiheessa sairauttani myös syömishäiriöiden osastolle keskussairaalaan, jossa kävin yläastettani eteenpäin.
Tämän kokemuksen jälkeen parannettuani voin täydestä sydämestäni sanoa, että toivon ettei kukaan joutuisi tämän sairauden kouriin. Myös empatiani herää sairastuneita kohtaan, koska pystyn niin asettautumaan noihin ajatuksiin ja tunteisiin, mitä minullakin sairauden kanssa oli. Toisinaan myös minulla on halu auttaa muita tilanteessa olevia, joten olen ajatellut,että jos kohtaan syömishäiriön kanssa painivia henkilöitä, olen valmis keskustelemaan heidän kanssaan, jos he niin itse haluavat.Auttamisen halu herää, koska minä olen kiitollinen, että olen tervehtynyt ja parantunut 110%. Elämäni suurin itseensä koettu kolhu koetteli ja riepotteli, mutta nykyään itsetuntoni on vahva ja luottavainen. Kaikki minussa näkyvä, minusta kumpuava, ja minun tyylini tehdä ja olla, on kaikki sitä mitä minulle on sairaus opettanut. Kiitos siitä<3
Uskon vahvasti, että sairaus on kasvattanut minusta juuri sellaisen henkilön kuin olen nyt.
Uskon saaneeni opiksi rohkeutta, itsevarmuutta ja luottoa elämääni. Sain niin suuren elämänlahjan tuolta ajalta itselleni, että palan halusta voida hyvin nykyään. Tiedän tasan tarkkaan kuinka paljon on riittävästi hyvää tasapainoista ruokaa, kuinka paljon tarvitsen unta ja palautumista, tiedän minkälainen liikkuminen sopii minulle, osaan tasapainottaa kaiken elämän osa- alueet kohdilleen. Minun tapauksessa nämä opit on opittu tosiaan kantapään kautta. Myöskin aikuisiällä pienet painonpudotukset ja kehonmuokkaukset tiedän olevan tiukassa hallinnassani, ja pyrin vain kehon hyvinvoinnin puolesta tekemään tarvittavia muokkauksia.
Tiedän myös, että omaa mieltä pitää ruokkia, ja pyrin keskittymään positiivisiin asioihin ja ihmisiin elämässäni. Mielen pitäminen positiivisenä kaiken "shitin" keskellä on itsellenikin ajoittain vaikeaa, mutta tiedän kuinka paljon hyvää saavutan sillä elämääni, kun keskityn hyvyyteen.
Jokatapauksessa tämän sairauden jälkeen olen oivaltanut elämässäni monia asioita.
"Miksi juuri minä lähdin opiskelemaan ruoka- alaa? "
"Miksi juuri minä olen nyt tässä vaiheessa elämää kiinnostunut ihmisten kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista? "
"Miksi minä haluaisin auttaa muitakin voimaan paremmin?"
"Miksi aloitin opiskellut elämäntapa- valmentajana? "
Olen poiminut elämääni asioita, jotka jollain tapaa ovat vieneet minua sinne päin minne koko ajan haluan mennäkin, ja olla vaikuttamassa muihin.
Terveellä maalaisjärjellä, kokemusten kautta viisastuneena. Toiveeni on tehdä tulevaisuudessa merkityksellistä työtä, on varmasti ohjautunut omien koettelemusteni myötä. Itsestäni kumpuava halu on olla auttamassa ihmisiä oivaltamaan oman elämänsä pienetkin asiat jotka tekevät onnelliseksi. Ja mikä askel se kenelläkin on, joka on riittävä muuttamaan elämää jo parempaan suuntaan.
Hyvä näin. Kyllä se kaksi vuottakin on riittävä aika kahlata mielen synkimmissä kerroksissa, ja jälkeen päin mietittynä on se todellakin vaikea ymmärtää miten ihmisen mieli voi kääntää elämän itseään vastaan? Kuinka sisäinen piru ohjaa tekemään kaikkea typerää ja hallitsematonta. Ja kuinka se pirulainen jyllää päässä niin kauan kunnes jokin "parantumiseen liittyvä napsahdus" tapahtuu omassa päässäsi. Jälkeen päin on aivan hullua edes ajatella, että se olen ollut minä, kenellä on ollut noinkin mittavia huolia elämässään. Jotenkin niin kaukaa haettua verrattuna siihen miten annan elämän minua nyt viedä eteenpäin.
Sairaus ylläpiti minun elämää ja hallitsi minua niin kauan kuin se minussa jylläsi, kunnes jotain tapahtui ja minä aloin hallitsemaan sitä. Askel kerrallaan, päivä päivältä aloin vahvistumaan, ja muistelen että kun tunsin olevani täysin terve, tiesin etten anna enää koskaan minkään tilanteen/ kenenkään/ koskaan horjuttaa itsetuntoani niin, että romahdan tuohon tilaan uudelleen. Parantumisen jälkeiset tuntemukset ovatkin olleet suuria oivalluttavia herätyksiä elämässäni, ja ne ovat kannatelleet minua muissakin suurissa vaikeuksissa eteenpäin. Jollainlailla tarkasteluani elämääni taaksepäin, minusta on alkanut tuntua, että minulle juuri on "täytynyt" puhjeta syömishäiriö, jotta voin kestää vuosien päästä tulevaa unettomuutta, esimerkiksi. Kuinka olisin aikuisiällä pienten lasten kanssa pärjännyt, jos minulle olisi nyt vasta puhjennut noin suuri mielenterveydellinen vaiva kaikkien surullisten vaiheiden jälkeen. Toisinaan olen aina kokenut olevani jollain tapaa herkempi aistimaan kaikkea, joten ehkä nyt vaan asia on näin, että herkempi nappaa kaikkea opittavaa. Jokatapauksessa lujuutta olen saanut vuosien varrella rutkasti lisää!
Sairaus sai minut piilottelemaan, salailemaan ja jopa valehtelemaan syömisiäni. Syömishäiriö kontrolloi jokaista suupalaani, ja liikkuminen oli pakonomaista puurtamista. Myös suorittaminen ja kaikenlainen tekeminen energian kulutus mielessä, sai minut ajattelullaan hulluuden partaalle. Mielen hallintaa ei ollut olemassakaan, koska se oli vääristynyt. Jos minulle sanottiin, että "kamala kun sinä olet laihtunut", myhäilin itsekseni ja koin sen hyvänä palautteena. Silloiset sosiaaliset suhteet kapenivat entisestään, ja olin yksin sairauteni kanssa. Minulla oli paha olla. Jouduin jossain vaiheessa sairauttani myös syömishäiriöiden osastolle keskussairaalaan, jossa kävin yläastettani eteenpäin.
Tämän kokemuksen jälkeen parannettuani voin täydestä sydämestäni sanoa, että toivon ettei kukaan joutuisi tämän sairauden kouriin. Myös empatiani herää sairastuneita kohtaan, koska pystyn niin asettautumaan noihin ajatuksiin ja tunteisiin, mitä minullakin sairauden kanssa oli. Toisinaan myös minulla on halu auttaa muita tilanteessa olevia, joten olen ajatellut,että jos kohtaan syömishäiriön kanssa painivia henkilöitä, olen valmis keskustelemaan heidän kanssaan, jos he niin itse haluavat.Auttamisen halu herää, koska minä olen kiitollinen, että olen tervehtynyt ja parantunut 110%. Elämäni suurin itseensä koettu kolhu koetteli ja riepotteli, mutta nykyään itsetuntoni on vahva ja luottavainen. Kaikki minussa näkyvä, minusta kumpuava, ja minun tyylini tehdä ja olla, on kaikki sitä mitä minulle on sairaus opettanut. Kiitos siitä<3
Uskon vahvasti, että sairaus on kasvattanut minusta juuri sellaisen henkilön kuin olen nyt.
Uskon saaneeni opiksi rohkeutta, itsevarmuutta ja luottoa elämääni. Sain niin suuren elämänlahjan tuolta ajalta itselleni, että palan halusta voida hyvin nykyään. Tiedän tasan tarkkaan kuinka paljon on riittävästi hyvää tasapainoista ruokaa, kuinka paljon tarvitsen unta ja palautumista, tiedän minkälainen liikkuminen sopii minulle, osaan tasapainottaa kaiken elämän osa- alueet kohdilleen. Minun tapauksessa nämä opit on opittu tosiaan kantapään kautta. Myöskin aikuisiällä pienet painonpudotukset ja kehonmuokkaukset tiedän olevan tiukassa hallinnassani, ja pyrin vain kehon hyvinvoinnin puolesta tekemään tarvittavia muokkauksia.
Tiedän myös, että omaa mieltä pitää ruokkia, ja pyrin keskittymään positiivisiin asioihin ja ihmisiin elämässäni. Mielen pitäminen positiivisenä kaiken "shitin" keskellä on itsellenikin ajoittain vaikeaa, mutta tiedän kuinka paljon hyvää saavutan sillä elämääni, kun keskityn hyvyyteen.
Jokatapauksessa tämän sairauden jälkeen olen oivaltanut elämässäni monia asioita.
"Miksi juuri minä lähdin opiskelemaan ruoka- alaa? "
"Miksi juuri minä olen nyt tässä vaiheessa elämää kiinnostunut ihmisten kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista? "
"Miksi minä haluaisin auttaa muitakin voimaan paremmin?"
"Miksi aloitin opiskellut elämäntapa- valmentajana? "
Olen poiminut elämääni asioita, jotka jollain tapaa ovat vieneet minua sinne päin minne koko ajan haluan mennäkin, ja olla vaikuttamassa muihin.
Terveellä maalaisjärjellä, kokemusten kautta viisastuneena. Toiveeni on tehdä tulevaisuudessa merkityksellistä työtä, on varmasti ohjautunut omien koettelemusteni myötä. Itsestäni kumpuava halu on olla auttamassa ihmisiä oivaltamaan oman elämänsä pienetkin asiat jotka tekevät onnelliseksi. Ja mikä askel se kenelläkin on, joka on riittävä muuttamaan elämää jo parempaan suuntaan.
"Elämän suurin haaste on löytää itsensä. Ja toiseksi suurin on olla onnellinen, mitä on löytänyt. "
Itsetunto rakentuu jokaisella lapsuudesta saakka. Mitä se itsetunto on aikuisiällä kelläkin, on kaikkien elämän tapahtumien summa. Minulla itsetunto oli nuorena nähtävästi melko heikkona, mutta katselen sitä enemmänkin nykysilmin. Kuinka olen eheyttänyt itseäni ja tapaani elää omaa elämää onnellisemmaksi, niin voin sanoa että itsetuntoni on parhaimmassa kunnossa kuin ikinä. Minun itsetunto on nuoruudesta käsin kasvanut koko ajan paremmaksi, ja kyllä jokainen haastekohta elämässäni on ollut paras kasvunpaikka omalle itsetunnolle. Kuinka sitä onkaan oman itsetuntonsa muokannut parempaan suuntaan väsymys- uupumuksen keskellä, tai minkälaisia kolhuja itsetunto sai irtisanomisien yhteydessä ja työttömyys ajalla. Sankoin verroin voin kertoa joutuneeni pinnistelemään ja nostattamaan omaa mieltä, mutta toden teolla, ne koettelemukset ovat voimauttaneet minua entisestään. Olen ajatellut, että "minua nyt koetellaan, mutta pala palalta, kasvan entistä vahvemmaksi". (Irtisanomista on luettavissa aiemmissa elämänkoulussa tunteiden kanssa- postauksista)
"Sairaus pakotti minut katsomaan peiliin moneen otteeseen. Hyväksyvästi, kaikkien osa-alueiden osalta. "
Elämän kolhut ovat saaneet minut arvottamaan elämää uudelleen ja elämään juurikin tällä hetkellä niin, että se on onnellista ja maistuu elämälle. Minulle se maistuminen on ajasta nauttimista, jopa siinä viipymistä, sallivaa otetta itselle jokaiseen tekemiseen, itsensä armahtamista liialliselta suorittamiselta ja tekemiseltä, ja niin sanotusti hyvällä tavalla "hällä väliä"- asenteen omaksumista elämään. Niin kauan kun meillä on elämää, niin kauan siihen voi itse vaikuttaa minkälaista se on. Itse olen kokenut elämässäni uupumusta ja masennusta ja mielenterveydellisiä ongelmia sairauden parissa niin synkissä vesissä, etten ole päivääkään valmis sijoittamaan niihin enää. Hyvin herkästi aistin myös lähiympäristöni ihmisten orastavat ongelmat, ja pyrin ajatuksilla herättelemään läheisiä keventämään taakkaansa.
Nimenomaan tuohan se juuri on. Taakan keventäminen elämästä. Mitään suurempia mielenterveys ongelmia, masennusta ja haasteita kuten työuupumusta tai muuta vastaavaa ei varmastikkaan pääsisi syntymään ihmisille, jos jokainen osaisi viheltää pelin poikki riittävän ajoissa. Jotkut sinnittelevät ja menevät eteenpäin oman terveytensä uhalla, jotkut käyvät siellä kuopan pohjalla, mutta olen aivan varma, että kenelläkään ei ole kehon ja mielensä hallinnassa sitä nappia olemassa että jaksaisi loputtomiin. Siinä vaiheessa kun oma mieli krakaa, on tilanne jo pois omasta hallinnasta.Tätä taakan keventämis ajatusta ei suoranaisesti voi verrata omaan lähtökohtaan ennen sairastumista, mutta tärkeimpänä ajatuksena nostan esiin sen, että pidetään huolta oman tekemisen kautta omasta mielestämme. Joka asiassa, liika on liikaa. Ihmisen mieli väsyy lopulta jossain kohtaa. Olen oppinut jo ihan nuoresta saakka, että itseään tulee kuunnella mikä itselle on sopivaa ja mikä ei.
"Onnellinen nykyminä"
Minä, joka ennen juoksin juoksulenkillä vain pelkän kalorisuorittamisen innoittamana osaan nykyään katsoa liikuntaa eri perspektiivillä, ja todellakin määritellä itselleni juuri sillä hetkellä sopiva liikkuminen, joka voi toisinaan olla vain metsään meno ja kevyt, palauttava kävely. Ilman sen suurempia velvoitteita. Toisinaan hukun metsään omien ajatusteni kanssa vaikka vain kuvaamaan jotakin kaunista. Liikkuminen pitää tuntua itsestä hyvälle ja siinä pitää olla se kipinä, jonka vuoksi sä rakastat tehdä just sitä mikä on sun laji. Minulle nykyään liike on lääke moneen mielen vaivaamaan asiaan fyysisten oireiden lieventämisen lisäksi. Liikunta on nautinto, ja se ei pidä olla pakkopullaa, muutoin olet väärän "lajin" parissa. Liikunta oli minulle pakonomaista liikkumista syömishäiriön aikana, ja kontrolloin jokaista syömääni suupalaa liikkumisella. Tänäpäivänä todellakin nautin liikunnan tuomasta endorfiini piikistä, ja siitä on kaukana pakonomainen suorittaminen. Minulla ei ole viikottaisia tiukkoja, kaavailtuja treenipäiviä, vaan liikun silloin kun siihen löytyy sopivia hetkiä ja kun se tuntuu hyvältä. Kuuntelen kehoa, minkälaista liikuntaa se kaipaa. En lähde valmiiksi väsyneenä vaatimaan liiallista suoritusta itseltäni, vaan ymmärrän että siinä kohtaa liikkuminen, joka ravitsee mieltä, on paljon parempi vaihtoehto.
Minä, joka sairauden vallassa söin omenan päivässä kokkaan nykyään itselleni ja koko perheelle maukkaita, vaihtelevia, ja monipuolisia ruokia. Minulla on takataskussa paljon luovia ideoita ruoan ja kokkailun pariin, josta perheemme mm. nauttii "makumatkoja maailmalle"-maateeman mukaan uusien ruokien testauksia viikonlopun ajan. Minua kiinnostaa terveellinen ruoka, ja ylipäänsä ruoka joka tekee keholle hyvää. Haaveissani on kouluttautua ravintovalmentajaksi jossain vaiheessa myöskin, koska ruoka näyttelee isosti hyvinvoinnissa tärkeydellään.
Mielensäpahoittanut, entinen minä on nykyään kaukana siitä mitä olin sairauden aikana. Mieleni on kevyt, lennokas, idearikas ja valoisa. Näen asiat positiivisessä valossa, koska sen verran isot horjahdukset ovat minua koetelleet niin en pienestä pillitä. Elämän asioiden arvottaminen menee tosiaankin uusiksi vaikeuksien jälkeen ja huomaat tulevasi muun muassa hyvinkin pienistä asioista onnelliseksi.
Peilistä katsoo tänään onnellinen ja tyytyväinen minä. Minusta on tullut voimanainen, ja todellakin tiedän mitä elämältäni haluan:) Wau!
En suorita! Inhoan kaikkea jäykkyyttä ja liikaa itseltään vaatimista. Minun tämän hetkisessä elämäntilanteessa keskityn perheeseen ja pieniin lapsiin, ja priorisoin kaiken muun ympärillä niin, ettei seinät kaadu päälle. Jos joku kerta minulta viikko siivous venähtää, niin sou what. Siivoaminen ei lopu kesken tästä maailmasta. Nautin mieluummin elämästä siinä kohtaa. Kolmen pienen pojan äitinä, sekä karvakorvan vilistäessä huushollissa on mennyt arvot uusiksi, mitä kodissa pitää olla kunnossa ja mitä ei!
Minulle riittää keskiverto. En ole täydellisyyden tavoittelija, enkä vaadi sitä muiltakaan. Jokainen saa olla oma itsensä ilman mitään suurempia vaatimuksia.
Osaan rauhoittua, ja rentoutua. Ymmärrän kun on hetki löysätä tahtia ja jatkaa sitten kun akut on tulleet ladatuiksi. Parasta mielenrauhaa itselleni on luonto ja musiikki oman fiiliksen mukaan. Olen myös visuaalisesti kauneutta etsivä, ja tykkään kuvata luonnossa kaikkea minulle kaunista, joka tuo minulle lisää onnellisuutta.
Tavoittelen tekemisilläni Onnellisuutta.
Pyrin olla murehtimatta liikaa asioita ja elämään hetkessä, sekä nauttimaan elämästä.
Näin puhui syömishäiriön selättänyt, nykyään luottamuksella elämää katseleva,
Jaana
"Sairaus pakotti minut katsomaan peiliin moneen otteeseen. Hyväksyvästi, kaikkien osa-alueiden osalta. "
Elämän kolhut ovat saaneet minut arvottamaan elämää uudelleen ja elämään juurikin tällä hetkellä niin, että se on onnellista ja maistuu elämälle. Minulle se maistuminen on ajasta nauttimista, jopa siinä viipymistä, sallivaa otetta itselle jokaiseen tekemiseen, itsensä armahtamista liialliselta suorittamiselta ja tekemiseltä, ja niin sanotusti hyvällä tavalla "hällä väliä"- asenteen omaksumista elämään. Niin kauan kun meillä on elämää, niin kauan siihen voi itse vaikuttaa minkälaista se on. Itse olen kokenut elämässäni uupumusta ja masennusta ja mielenterveydellisiä ongelmia sairauden parissa niin synkissä vesissä, etten ole päivääkään valmis sijoittamaan niihin enää. Hyvin herkästi aistin myös lähiympäristöni ihmisten orastavat ongelmat, ja pyrin ajatuksilla herättelemään läheisiä keventämään taakkaansa.
Nimenomaan tuohan se juuri on. Taakan keventäminen elämästä. Mitään suurempia mielenterveys ongelmia, masennusta ja haasteita kuten työuupumusta tai muuta vastaavaa ei varmastikkaan pääsisi syntymään ihmisille, jos jokainen osaisi viheltää pelin poikki riittävän ajoissa. Jotkut sinnittelevät ja menevät eteenpäin oman terveytensä uhalla, jotkut käyvät siellä kuopan pohjalla, mutta olen aivan varma, että kenelläkään ei ole kehon ja mielensä hallinnassa sitä nappia olemassa että jaksaisi loputtomiin. Siinä vaiheessa kun oma mieli krakaa, on tilanne jo pois omasta hallinnasta.Tätä taakan keventämis ajatusta ei suoranaisesti voi verrata omaan lähtökohtaan ennen sairastumista, mutta tärkeimpänä ajatuksena nostan esiin sen, että pidetään huolta oman tekemisen kautta omasta mielestämme. Joka asiassa, liika on liikaa. Ihmisen mieli väsyy lopulta jossain kohtaa. Olen oppinut jo ihan nuoresta saakka, että itseään tulee kuunnella mikä itselle on sopivaa ja mikä ei.
"Onnellinen nykyminä"
Minä, joka ennen juoksin juoksulenkillä vain pelkän kalorisuorittamisen innoittamana osaan nykyään katsoa liikuntaa eri perspektiivillä, ja todellakin määritellä itselleni juuri sillä hetkellä sopiva liikkuminen, joka voi toisinaan olla vain metsään meno ja kevyt, palauttava kävely. Ilman sen suurempia velvoitteita. Toisinaan hukun metsään omien ajatusteni kanssa vaikka vain kuvaamaan jotakin kaunista. Liikkuminen pitää tuntua itsestä hyvälle ja siinä pitää olla se kipinä, jonka vuoksi sä rakastat tehdä just sitä mikä on sun laji. Minulle nykyään liike on lääke moneen mielen vaivaamaan asiaan fyysisten oireiden lieventämisen lisäksi. Liikunta on nautinto, ja se ei pidä olla pakkopullaa, muutoin olet väärän "lajin" parissa. Liikunta oli minulle pakonomaista liikkumista syömishäiriön aikana, ja kontrolloin jokaista syömääni suupalaa liikkumisella. Tänäpäivänä todellakin nautin liikunnan tuomasta endorfiini piikistä, ja siitä on kaukana pakonomainen suorittaminen. Minulla ei ole viikottaisia tiukkoja, kaavailtuja treenipäiviä, vaan liikun silloin kun siihen löytyy sopivia hetkiä ja kun se tuntuu hyvältä. Kuuntelen kehoa, minkälaista liikuntaa se kaipaa. En lähde valmiiksi väsyneenä vaatimaan liiallista suoritusta itseltäni, vaan ymmärrän että siinä kohtaa liikkuminen, joka ravitsee mieltä, on paljon parempi vaihtoehto.
Minä, joka sairauden vallassa söin omenan päivässä kokkaan nykyään itselleni ja koko perheelle maukkaita, vaihtelevia, ja monipuolisia ruokia. Minulla on takataskussa paljon luovia ideoita ruoan ja kokkailun pariin, josta perheemme mm. nauttii "makumatkoja maailmalle"-maateeman mukaan uusien ruokien testauksia viikonlopun ajan. Minua kiinnostaa terveellinen ruoka, ja ylipäänsä ruoka joka tekee keholle hyvää. Haaveissani on kouluttautua ravintovalmentajaksi jossain vaiheessa myöskin, koska ruoka näyttelee isosti hyvinvoinnissa tärkeydellään.
Mielensäpahoittanut, entinen minä on nykyään kaukana siitä mitä olin sairauden aikana. Mieleni on kevyt, lennokas, idearikas ja valoisa. Näen asiat positiivisessä valossa, koska sen verran isot horjahdukset ovat minua koetelleet niin en pienestä pillitä. Elämän asioiden arvottaminen menee tosiaankin uusiksi vaikeuksien jälkeen ja huomaat tulevasi muun muassa hyvinkin pienistä asioista onnelliseksi.
Peilistä katsoo tänään onnellinen ja tyytyväinen minä. Minusta on tullut voimanainen, ja todellakin tiedän mitä elämältäni haluan:) Wau!
En suorita! Inhoan kaikkea jäykkyyttä ja liikaa itseltään vaatimista. Minun tämän hetkisessä elämäntilanteessa keskityn perheeseen ja pieniin lapsiin, ja priorisoin kaiken muun ympärillä niin, ettei seinät kaadu päälle. Jos joku kerta minulta viikko siivous venähtää, niin sou what. Siivoaminen ei lopu kesken tästä maailmasta. Nautin mieluummin elämästä siinä kohtaa. Kolmen pienen pojan äitinä, sekä karvakorvan vilistäessä huushollissa on mennyt arvot uusiksi, mitä kodissa pitää olla kunnossa ja mitä ei!
Minulle riittää keskiverto. En ole täydellisyyden tavoittelija, enkä vaadi sitä muiltakaan. Jokainen saa olla oma itsensä ilman mitään suurempia vaatimuksia.
Osaan rauhoittua, ja rentoutua. Ymmärrän kun on hetki löysätä tahtia ja jatkaa sitten kun akut on tulleet ladatuiksi. Parasta mielenrauhaa itselleni on luonto ja musiikki oman fiiliksen mukaan. Olen myös visuaalisesti kauneutta etsivä, ja tykkään kuvata luonnossa kaikkea minulle kaunista, joka tuo minulle lisää onnellisuutta.
Tavoittelen tekemisilläni Onnellisuutta.
Pyrin olla murehtimatta liikaa asioita ja elämään hetkessä, sekä nauttimaan elämästä.
Näin puhui syömishäiriön selättänyt, nykyään luottamuksella elämää katseleva,
Jaana
